...on poutasää...
- toivottavasti sentään -
eli edellistä tekstiäni kun luin, tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, mutta tässä välillä on tapahtunut paljon.
Itse olin kuntoutuksessa Maskun Neurologisessa kuntoutuskeskuksessa, MS-liiton paikkahan se on.
Siellä oli mahtava fiilis, henkilökunta niin "YES"-meiningillä varustautunutta ja asioihin todella puututtiin olivat sitten pieniä simppeleitä juttuja taikka isompia ja haastavia asioita.
Kuntouksesta jäi muutakin käteen kuin hyvä mieli.
Opin että itseä ei kannata rääkätä kelaamalla eteenpäin sillä 7,5 metriä kun etenee kahdessa ja uolessa minuutissa ja sen jälkeen on ihan poikki - onko siinä oikeasti mitään järkeä? - Ei..
Sähkömopolla liikuin kaksi viikkoa kolmesta siellä ja jaksoin tehdä kädentaitopuolella yhtä ja toista, oli todella nautittavaa muutenkin kun jaksoi muutakin tehdä kuin edetä paikasta A - paikkaan B ... taikka sinne päin edes.
Vapaa-aika, elikkä illat oli myös ohjelmaa täynnä, tietokoneenikin sain uudelleen päivitettyä =) Pikkuisen kyllä ensi alkuun kylmäsi kun kaksi kuukautta vanhasta läppiksestä Windows seiska lähetettiin autuaammille bittiavaruuksille ja tilalle asennettiin Linux - mutta toimii ja toimii...HPstäni löytyi jopa windowssin kadottama bluetooth-aparaatti ja sekin toimii ihan moitteettomasti.
Tekijänä oli kyllä IT-alan ammattilainen - kuntoutuksessa sattui olemaan samaan aikaan siis ihan hyödykkäästikin mukavaa väke, muutaa ilta siinä kyllä vierähti kun hiiri ei herännyt heti henkiin ja pikkuisen iti Linuxia säädellä mutta kun se on kuulemma niiiiin helppoa - katselin kyllä aika hiljaisena vieressä kun Paul oli työssään - onneksi sanoi "you don't need to see this kind systems ever yourself on your screen but I read this like book" or something like that... elikkä oli Lontoolainen ammattilainen - maailma on niiin pieni.
Kotona taas poitsu pääsi tutkimusjaksolle ja on siellä kyllä vvieläkin, tutkimusjakso on kääntynyt hoitojaksoksi ja poipääsyä ei ole tarkkaan vielä suunniteltu.
Hoitajat olivat olleet alkuun palvonnan kohteena ja poika selittänyt että on "kutsuttuna vieraana"--- toisaalta taa toiselle hoitajalle että "mut haettiin väkisin tänne kotoa täältä joku haki" --- elikkä ei ole poitsulla oikein käsitystä siitä mikä on meininki, sen kuulemma hoitaa hälle tajuntaan psykologi ja kuulemma ihan pikkuhiljaa ettei todellisuutta liian suurilla annoksilla heitettäisi.
Puolitoista viikkoa oli jaksanut palvoa ja olla huomaavainen ja sitten olikin yhtäkkiä kaikki hoitajat olleet huoria ja höyheniä..."kukaan teistä ei voi mulle yhtään mitään!" elikkä sellaista, oikeastaan kai voisi sanoa että tilsnne on aika vaihtelevaa siellä.
Suurimmmaksi osaksi aikaa on ilmeisesti kyllä kulunut ja sujunut ihan hyvin.
Suurimman pommin pudotti kyllä vanhin lapsi viestillään josta ei oikein muuta voinut käsittää kuin että äittinä olen liian köyhä ja hän muuttaa isälleen asumaan.. ainut asia jonka pyysin oli että "käsittelen asiaa vasta kuntoutuksesta palattuani" niin olihan minul hiukan reilu vuorrokausi aikaa miettiä kun jo maistraatista soitettiin että hyväksyisinkö muuton? - kyllä on lyönyt ajatukset tyhjää -
10.2.2011 on siis hänen virallinen muuttopvänsä ja se siitä ainakin melkein, sillä tavaroitaan vei vasta tänään täältä pois. Ei oikein ollut ymmärtää että kun muutetaan niin silloin muutetaan muutakin kuin osoitetta..
Lähti kauhealla kiireellä taas nopeasti, sillä ei voinut edes jälkiään katsoa yhtään - jos samalla lailla jättää tulevaisuudessa jonkun vuokrakämpän niin kyllä tulee siivouslaskua perässä.
Siis olisihan voinut edes petinsä pedata ja laittaa ne kamat jotka eivät sitten muka autoon mahtuneetkaan jonkinlaisesti edes järjestykseen mutta ei.
Ei kai sitä sitten mitään millään väliä. Mutta en lähde läppistäänkään viemään minnekään, unohti kiireessään senkin, oikeastaan en taas ihan ehtinyt tajuamaan lähtöään - kai se on osaksi tätä sairauttakin mutta nopeasti kävi, poikaystävänsäkin näin yhden kerran kun isomman laatikon haki, oletin että tulee edes heippa sanomaan kun ei hänen kanssaan mitään riitaa ole, en toivo riitaa tyttärenikään kanssa vaikka hän teki kyllä sitä haastaakseen aika lailla eilen tullessaan tänne.
Se on tämä 16 vuotiaan elämä sellaista että äiti on idiootti ja ei koskaan mitään hyvää ole aikaan saanut ilmeisesti mutta 16vuotias kyllä tietää kaiken mitä elämässään tarvitsee tietää...
No, oppikoon sitten itse, lain mukaan en ole enää vastuussakaan kerta.
Toivon elon polullensa kaikkea hyvää, Valoa, Voimaa ja Rakkautta...Onnea ja Iloa, Viisautta ja kaikkea sellaista mitä nyt kaikissa liirumlaarumeissakin toisilleen ihmiset toivottelee
mutta minä toivottelen
äidin sydämellä - sydämellä joka on nyt rikki.
Vuosi on alkanut siis todella vauhdikkaasti jo näilläkin tapauksilla, on silti hyvääkin tapahtunut.
Alkuiikolla kävin Satalinnan sairaalassa koeajamassa uutta menopeliäni, Maskusta kun laittoivat sähköisen kulkuvälineen suosituksen sinne menemään niin kokeilussa oli siis sähköpyörätuoli.
Oli aika herkkä ohjaukseltaan mutta pätevältä vempaimelta tuntui ja sellaisen sitten käsittääkseni saan kevään aikana ja se on ihan m a h t i h y v ä juttu!
Tällaista tällä kertaa, ehkä kirjoitan harvoin mutta enemmän sitten kerralla...
lauantai 5. maaliskuuta 2011
tiistai 4. tammikuuta 2011
Joulun taika katosi - Uusi vuosi, uudet kujeet.
Uudenvuodenlupauksia en ole koskaan harrstanut enkä nytkään sellaista tee mutta taaaas kerran yritän josko saisi tänne jotain kirjoitettua aika ajoin edes.
viime kuukaudet ovat menneet täydessä myllerryksessä ja matalalentoa kiikun kaakun järjissään kuitenkin - taikka ymmärryksen rajamailla - kaikkea kun tuntuu ettei voi millään selittää eikä jaksaisi aina ymmärtääkään..
Joulu oli ja meni - ilman Joulun tunnelmaa, ilman fiilistä siitä Joulusta joka on ennen ollut kerrav vuodessa ja jota on lapsena odottanut.
Nyt ei tuntunut juhlalta eikä miltään ja surettaa se, että ei tainnut juuri tuntua lapsistakaan Joululta..
Jatkuvaa huutoa, kiukkua, riitaa, kiristystä ja haukkumista. loukkaamista ja kaiken lopuksi - ihmettelyä: "miksi ihmeessä kaikki on niin kiuukkuisia mulle?" huh, eli loppupäätelmänä tähän pitää varmaankin sanoa että jos ei poika itse ymmärrä mitä saa omalla käytöksellään läheisilleen aikaiseksi niin on vaikeaa saada myöskään ymmärtämään sitä miten tätä elämää täällä maailman yhteiskunnassa tulisi edes yrittää toimia jottei tulisi turhia vastoinkäymisiä - aivan tuiki turhia väärinymmärryksiä yms...
Surettavaa, pelottavaa, harmittavaa..mutta toivonkipinää löytyy taas kerran.
Kuntoutus-/tutkimusjaksosta on ollut puhetta jo jonkun aikaa ja nyt perhetyöntekijäkin on jo sanonut että mahdollisimman nopeasti sellaisen olisi toteuduttava.
Meillä on kuulemma niin hyvä yhteishenki ja huumorintaju perheessä että olemme selviytyneet - ilman näin hyvää samaan hiileen puhaltamistaitoa emme olisi kuulemma jaksaneet enää vuosiin...
Tällaisen mielipiteen kuuleminen toi ihan tipan silmiin, mutta sekin reaktio tuli vasta myöhemmin, ei sen kuulemistilanteessa mennyt ihan suoraan jakeluun omaan mieleen sanonna tarkoitus mutta itku tuli myöhemmin.
Oliko se sitten helpotuksen itua siitä että olemme jaksaneet tähänkin asti ja jaksamme varmasti vielä eteenkinpäin vaiko surua siitä ettemme ehkä jaksakaan pidempään.. vaiko kaihoa siitä että niin on monta perhettä jotka eivät tosissaan ole jaksaneet näin pitkään...vaiko tyhjyyden tunnetta siitä että olisiko meidän ollutkaan pakko jaksaa...
Asiat eivät ole aina kovin selkeitä ja mitä enemmän alkaa pohtimaan, sen pidemmälle ja syvemmälle tunnepuolella pääsee, ehkä syvemmälle kuin järkipuolella koskaan.
Vuoden ensimmäiseksi blogikirjoitukseksi tämä ei olllut nyt niin positiivinen ja iloinen uudenvuoden toivotus kuin olisin toivonut - toisaalta vaikka olenlottovoittoakin toivonut jo aika kauan, en ole sitäkään saanut joten se toiveista. Elämä on pivä kerrallaan etenevää ja otamme vastaan sen mitä saamme, siinä se taitaa perusasia olla. Itse voimme vaikuttaa siihen miten aikamme käytämme.
Toivon kuitenkin parempaa uotta kuin mitä edellinen oli, kuten toivoin vuosi sitten samoihin aikoihin jne jne
Olotila on hyvin väsynyt, asiat menevät ohi ilman että huomaan edes reagoida kaikkeen mihin olisi pitänyt. Muistini on mennyt ihan päin prinkkalaa taikka olisiko kenties ottanut ja karannut ihan näkkälän mäkeen asti - sama se. Kuitenkin kävin jo viime vuoden puolella muistitesteissä terv.keskuksen psykologilla ja huonostihan se meni - psykologi sanoi että jotain jatkotutkimustakin olisi välttämätöntä mutta kun joulukuun alkupuolella hoksasin soitella asiasta niin lääkäri oli kirjannut ettei jälkitoimia tarvita. Että siinä se sitten, hassa vaan kun ajattelee että muistivaikeudet olisi kuitenkin ihan tosissaan otettavia juttuja ja varsinkin kun omalla lihas-luusto-tai hermostollisesta taudistani ei ole edes diagnoosia sen ihmeemmin vielä tehty niin olettaisin ihan jäljellä olevalla maalaisjärjelläni jotta jotain olisi kuitenkin tehtävä silloin kun tulee oleellisia muutoksia vointiin ja olemiseen muutenkin.
Muttei kai täällä päin - muualla sitten kyllä....
Kirjoitukseni saattaa sisältää taikka sisältääkin varmasti virheitä mutta pidän pääasiana että ylipäätään kirjoitan jotain - virheet tulevat sormien omista reittivalinnoista näppäimistöllä vaikka itse olisin päättänyt navigoida ihan eri lailla taikka sitten vaan siitä että en kerta kaikkiaan muista mitä olin kirjoittamassa...
kaikesta huolimatta Hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille!
viime kuukaudet ovat menneet täydessä myllerryksessä ja matalalentoa kiikun kaakun järjissään kuitenkin - taikka ymmärryksen rajamailla - kaikkea kun tuntuu ettei voi millään selittää eikä jaksaisi aina ymmärtääkään..
Joulu oli ja meni - ilman Joulun tunnelmaa, ilman fiilistä siitä Joulusta joka on ennen ollut kerrav vuodessa ja jota on lapsena odottanut.
Nyt ei tuntunut juhlalta eikä miltään ja surettaa se, että ei tainnut juuri tuntua lapsistakaan Joululta..
Jatkuvaa huutoa, kiukkua, riitaa, kiristystä ja haukkumista. loukkaamista ja kaiken lopuksi - ihmettelyä: "miksi ihmeessä kaikki on niin kiuukkuisia mulle?" huh, eli loppupäätelmänä tähän pitää varmaankin sanoa että jos ei poika itse ymmärrä mitä saa omalla käytöksellään läheisilleen aikaiseksi niin on vaikeaa saada myöskään ymmärtämään sitä miten tätä elämää täällä maailman yhteiskunnassa tulisi edes yrittää toimia jottei tulisi turhia vastoinkäymisiä - aivan tuiki turhia väärinymmärryksiä yms...
Surettavaa, pelottavaa, harmittavaa..mutta toivonkipinää löytyy taas kerran.
Kuntoutus-/tutkimusjaksosta on ollut puhetta jo jonkun aikaa ja nyt perhetyöntekijäkin on jo sanonut että mahdollisimman nopeasti sellaisen olisi toteuduttava.
Meillä on kuulemma niin hyvä yhteishenki ja huumorintaju perheessä että olemme selviytyneet - ilman näin hyvää samaan hiileen puhaltamistaitoa emme olisi kuulemma jaksaneet enää vuosiin...
Tällaisen mielipiteen kuuleminen toi ihan tipan silmiin, mutta sekin reaktio tuli vasta myöhemmin, ei sen kuulemistilanteessa mennyt ihan suoraan jakeluun omaan mieleen sanonna tarkoitus mutta itku tuli myöhemmin.
Oliko se sitten helpotuksen itua siitä että olemme jaksaneet tähänkin asti ja jaksamme varmasti vielä eteenkinpäin vaiko surua siitä ettemme ehkä jaksakaan pidempään.. vaiko kaihoa siitä että niin on monta perhettä jotka eivät tosissaan ole jaksaneet näin pitkään...vaiko tyhjyyden tunnetta siitä että olisiko meidän ollutkaan pakko jaksaa...
Asiat eivät ole aina kovin selkeitä ja mitä enemmän alkaa pohtimaan, sen pidemmälle ja syvemmälle tunnepuolella pääsee, ehkä syvemmälle kuin järkipuolella koskaan.
Vuoden ensimmäiseksi blogikirjoitukseksi tämä ei olllut nyt niin positiivinen ja iloinen uudenvuoden toivotus kuin olisin toivonut - toisaalta vaikka olenlottovoittoakin toivonut jo aika kauan, en ole sitäkään saanut joten se toiveista. Elämä on pivä kerrallaan etenevää ja otamme vastaan sen mitä saamme, siinä se taitaa perusasia olla. Itse voimme vaikuttaa siihen miten aikamme käytämme.
Toivon kuitenkin parempaa uotta kuin mitä edellinen oli, kuten toivoin vuosi sitten samoihin aikoihin jne jne
Olotila on hyvin väsynyt, asiat menevät ohi ilman että huomaan edes reagoida kaikkeen mihin olisi pitänyt. Muistini on mennyt ihan päin prinkkalaa taikka olisiko kenties ottanut ja karannut ihan näkkälän mäkeen asti - sama se. Kuitenkin kävin jo viime vuoden puolella muistitesteissä terv.keskuksen psykologilla ja huonostihan se meni - psykologi sanoi että jotain jatkotutkimustakin olisi välttämätöntä mutta kun joulukuun alkupuolella hoksasin soitella asiasta niin lääkäri oli kirjannut ettei jälkitoimia tarvita. Että siinä se sitten, hassa vaan kun ajattelee että muistivaikeudet olisi kuitenkin ihan tosissaan otettavia juttuja ja varsinkin kun omalla lihas-luusto-tai hermostollisesta taudistani ei ole edes diagnoosia sen ihmeemmin vielä tehty niin olettaisin ihan jäljellä olevalla maalaisjärjelläni jotta jotain olisi kuitenkin tehtävä silloin kun tulee oleellisia muutoksia vointiin ja olemiseen muutenkin.
Muttei kai täällä päin - muualla sitten kyllä....
Kirjoitukseni saattaa sisältää taikka sisältääkin varmasti virheitä mutta pidän pääasiana että ylipäätään kirjoitan jotain - virheet tulevat sormien omista reittivalinnoista näppäimistöllä vaikka itse olisin päättänyt navigoida ihan eri lailla taikka sitten vaan siitä että en kerta kaikkiaan muista mitä olin kirjoittamassa...
kaikesta huolimatta Hyvää alkanutta vuotta 2011 kaikille!
tiistai 9. marraskuuta 2010
aikaa on kulunut
enpä ole hetkiin tännekään kirjoitellut, pvt tuntuvat vaan valuvan ohitse ilman että saisi oikein mitään valmiiksi.
niin se vaan on, väsymystä tilanteeseen ja väsymystä ihan tämän jokavuotisen pimeyden alkuun eli syksy on tän ilmiön nimi...ja kun keli ja vuodenaika ottaa asiakseen vaihtua niin keho kipuilee voimallisesti.
tässä taas kirjoittelen kunhan vaan saan aloitettua...
niin se vaan on, väsymystä tilanteeseen ja väsymystä ihan tämän jokavuotisen pimeyden alkuun eli syksy on tän ilmiön nimi...ja kun keli ja vuodenaika ottaa asiakseen vaihtua niin keho kipuilee voimallisesti.
tässä taas kirjoittelen kunhan vaan saan aloitettua...
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
Taas niitä aamuja
Eli puolta tuntia ennen kuin kello soisi omaa ihanaa herätysääntään niin poika huutaa: "onks suolasta!" siis leivänpäälistä..
Koirat ravaa ympäri kämppää ja uni on mennyttä - ja kun itse ainakin ja varmaan moni muukin meillä tykkäisi tuutia ihan snne viimeiseen mahdolliseen hetkiseen asti..mtta ei onnistu meidän talossa.
Sen ymmärtää kun on ihan pieniä lapsia niin hehän heräävät ja nukkuvat usein ihan omissa aikatauluissaan mutta että 12v poika eikä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi että jos herää aikaisemmin niin ollaan hissukseen eikä huudella keittiöstä toisiin huoneisiin kysymyksiä..ja että ensimmäinen joka herää - käyttää koirat ulkona.
Koiria poika ulkoiluttikin aamurutiinina vielä kolmisen vuotta sitten, ihan ilman pyytämättä ja innoissaan mutta sitten kävimme lastenlääkärillä joka kyseli mitä poika aamuisin tekee ja alkoi isoon ääneen kehua.."uskomatonta miten hieno poika olet kun jaksat aamulaa koiratkin päästää ulos! upeaa!" jne jne ja siihen loppui aivan tyystin koira-ihanuus. Totaalinen LOPPU tuli sille puuhalle. Aamurutiineihin jäi kuitenkin kahvin keitto ja oman aamupalan syöminen mutta kun sitä omaa aamupalaa ei voi syödä noin vain, pitää kysyä onko sitä ja tätä vaikka silmät avonaisina näkisi jääkaapista kyllä mitä on ja mitä ei löydy niin sitä ei ole..
Kaikilta on aamut pilalla. Jos laittaisi itselleen kellon soittamaan kuudelta, niin varmasti poika heräisi silloinkin puoli tuntia aiemmin...
toisaalta on ihan hyvä että kahvit on keitetty ja hän on aamupalansa mutustellut mutta kun osaa kaikk asiat tehdä niin osaisi myös olla hiljaa silloin kun pyydetään - edes puoli tuntia....
Koirat ravaa ympäri kämppää ja uni on mennyttä - ja kun itse ainakin ja varmaan moni muukin meillä tykkäisi tuutia ihan snne viimeiseen mahdolliseen hetkiseen asti..mtta ei onnistu meidän talossa.
Sen ymmärtää kun on ihan pieniä lapsia niin hehän heräävät ja nukkuvat usein ihan omissa aikatauluissaan mutta että 12v poika eikä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi että jos herää aikaisemmin niin ollaan hissukseen eikä huudella keittiöstä toisiin huoneisiin kysymyksiä..ja että ensimmäinen joka herää - käyttää koirat ulkona.
Koiria poika ulkoiluttikin aamurutiinina vielä kolmisen vuotta sitten, ihan ilman pyytämättä ja innoissaan mutta sitten kävimme lastenlääkärillä joka kyseli mitä poika aamuisin tekee ja alkoi isoon ääneen kehua.."uskomatonta miten hieno poika olet kun jaksat aamulaa koiratkin päästää ulos! upeaa!" jne jne ja siihen loppui aivan tyystin koira-ihanuus. Totaalinen LOPPU tuli sille puuhalle. Aamurutiineihin jäi kuitenkin kahvin keitto ja oman aamupalan syöminen mutta kun sitä omaa aamupalaa ei voi syödä noin vain, pitää kysyä onko sitä ja tätä vaikka silmät avonaisina näkisi jääkaapista kyllä mitä on ja mitä ei löydy niin sitä ei ole..
Kaikilta on aamut pilalla. Jos laittaisi itselleen kellon soittamaan kuudelta, niin varmasti poika heräisi silloinkin puoli tuntia aiemmin...
toisaalta on ihan hyvä että kahvit on keitetty ja hän on aamupalansa mutustellut mutta kun osaa kaikk asiat tehdä niin osaisi myös olla hiljaa silloin kun pyydetään - edes puoli tuntia....
tiistai 28. syyskuuta 2010
päiväkirjaa
Tässä on pohdittu eri asiantuntijoiden kanssa taikka siis oikeastaan ollaan seurattu tilannetta sekä pohdittu että mitenköhän tätä kehnoa käyttäytymismallia oikein saisi niskasta kiinni sillälailla lain suomin mahdollisuuksin ja on tultu siihen tulokseen että keinoja kyllä on muttei välttämättä ihan tässä kotosalla toteutettavia. Vaan vielä yritetään.
Nyt pidän päiväkirjaa niin hyvistä hetkistä kuin huonoistakin hetkistä. Kirjaan hokemat, kiukuttelut, töllöntyöt, uhkailut, maltinmenetykset, kiusaamiset, totaaliset härdellit. Yritn saada mahdollisimman paljon kirjoitettua ja kyllä välillä on käsi ihan puutunut kun käsin koitan kirjoittaa ja jätkä suoltaa toisessa huoneessa inhottavuuksia oikein koko keuhkoillaan..
mutta näin saadaan toivon mukaan kiinni niistä asoista jotka aina vaan toistuvat ja toistuvat kun kerta itse niihin alkaa olla jo lumisokeana.
Joka lailla kirjoitan toki hyvätkin asiat ja mitä poika on saanut kiltisti/normaalilapsen tavoin (mikä tässä nyt enää normaalia...) aikaan. Pienet ja suuretkin ilot siis ja on kirjoitettava ihan kaikkein pienimpiäkin että niitä positiivisuuspläjäyksiä oikeasti myös tulisi päiväkirjaan jonka virkaa pitää A4luentolehtiö sillä siihen on kätevä kirjoittaa ja on tietysti käden ulottuvilla paperia muitakin äkillisiä muistiinpanoja varten, ostoslistaa..omia muistinvirkistäjiä...kun kerta itsenikin takia pitää kirjoittaa muistilistoja yhdestä sun toisesta asiasta kun muisti on alkanut pätkiä. Liekö syynä stressi vaiko oma perussairauteni.
Nyt pidän päiväkirjaa niin hyvistä hetkistä kuin huonoistakin hetkistä. Kirjaan hokemat, kiukuttelut, töllöntyöt, uhkailut, maltinmenetykset, kiusaamiset, totaaliset härdellit. Yritn saada mahdollisimman paljon kirjoitettua ja kyllä välillä on käsi ihan puutunut kun käsin koitan kirjoittaa ja jätkä suoltaa toisessa huoneessa inhottavuuksia oikein koko keuhkoillaan..
mutta näin saadaan toivon mukaan kiinni niistä asoista jotka aina vaan toistuvat ja toistuvat kun kerta itse niihin alkaa olla jo lumisokeana.
Joka lailla kirjoitan toki hyvätkin asiat ja mitä poika on saanut kiltisti/normaalilapsen tavoin (mikä tässä nyt enää normaalia...) aikaan. Pienet ja suuretkin ilot siis ja on kirjoitettava ihan kaikkein pienimpiäkin että niitä positiivisuuspläjäyksiä oikeasti myös tulisi päiväkirjaan jonka virkaa pitää A4luentolehtiö sillä siihen on kätevä kirjoittaa ja on tietysti käden ulottuvilla paperia muitakin äkillisiä muistiinpanoja varten, ostoslistaa..omia muistinvirkistäjiä...kun kerta itsenikin takia pitää kirjoittaa muistilistoja yhdestä sun toisesta asiasta kun muisti on alkanut pätkiä. Liekö syynä stressi vaiko oma perussairauteni.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Sisarusten syntymäpäivävalmistelut
Leipominen olisi tehtävälistalla ja niin mielenkiintoinen ja mukava toimitus kuin sekin on, niin ei vaan onnistunut.
Ensinnä avustajani ilmoitti viime hetkellä että on hakenut sairaslomaa ja leipominen piti siis tehdä muksujen tultua koulusta.
Kaksosista poika tulikin aiemmin koulusta ja ehti ohjeitteni mukaan vatkaamaan kakkupohjat ja paistamaan ne ennen kuin itse lähti kaverinsa syntymäpäiville - kakkuasia olisi siis ainakin puolittain kunnossa, sovittiin seuraavaksi pvksi koristelut ja täyttäminen.
Siskonsa teki munattoman kakkuversion sillä Hannulla on kananmuna-allergia ja aina on silti tehty kakku myös hänelle.
Sitten se alkoi....Hannu järjesteli tavaroitaan kamarissa, melttosi ja huusi isäänsä auttamaan joka käänteessä. Laitoin kardemummat jo kattilaan ja voin toiseen sulamaan - pullataikinaa oli tarkoitus ja siinä kuten muussakin kaikessa toiminnassa tarvitsen isosti apua muilta.
Huuto ja ees taas juokseminen vain yltyi, milloin mistäkin mitättömyydestä eikä tuntunut taas mikään auttavan ja minuun iski itseeni niin valtava väsymys tilanteeseen että oli pakko sanoa: "en pysty" ja lopettaa ajattelukin leipomisesta. Toisaalta, ajattelin että huominen on vielä aikaa tehdä kun torstaina vasta kekkeripv olisi.
Paha mieli tietysti Hannalle ja Lasselle - synttäripäiväänsä odottaville - ehtiikö äiti, jaksaako äiti kuitenkaan leipoa... voi voi.
Selitin heille sen että keskiviikkona vielä ehtisin ihan hyvin pullat tekemään sillä toivelistalla ei ollut kuin kakku, toscapullaa ja carnevaalikeksejä sekä dominoita ja piparipuoli olikin jo kaapissa odottamassa pikkuisia ahmijoitaan =)
Paljoa ei tuplat odota eikä pyydä, olisikohan jo siitäkin syystä että tietävät ettei meillä pystytä tekemään ihmeempiä vaikka mieli tekisikin ja sitten on tietysti rahakin usein esteenä.
Hannu vaihtoi tavaroiden järjestelyhuudosta leipomishuutoon..."mä en saa koskaan leipoa!", "oon viimeksi leiponu joskus kolme vuotta sitten", koskaan en saa mitään", "keitän sit kahvia vaikka ni se on sit mun leipomistani" jne jne...loputtomiin...
Meillä on leipomisvuoroja pidetty, ihan sen takia että jokainen saisi tehdä ihan omassa rauhassaan juttuja eikä aina olisi kauheaa hässäkkää kun jotain yrittää uutta kokeilla. Hannun leipomisvuoroilla usein käy siten, että vastaus kuuluu: "en haluu nyt just" taikka "mä en nyt jaksa" taikka "miksi mun pitäisi leipoa?"
ja jos on ollut leipominen itselläni asialistalla ja oman leipomisvuoronsa sivuuttaa tuon tapaisilla sanoilla, niin ei voi toista pakottaakaan sillä tämä asia on pidetty vapaaehtoisena ja mukavana tekemisenä.
Ja nyt sitten poika surutta huutaa ja syyttää, uhkailee ja kiristää...sen takia kun ei ole halunnut, viitsinyt taikka jaksanut omilla vuoroillaan tehdä yhtikäs mitään.
"En saa koskaan omille synttäreilleni leipoa, viimeksikin äiti oli jo pvällä Tiinan kanssa leiponut" ja tämä piti paikkaansa, ja nimenomaan ajoitin tuolloin, pari kuukautta sitten, leipomisen Hannun synttäreille juuri päiväajaksi sillä sitä ennen oli ollut niin valtavia voimainkoetuksia ihan normaalipäivien kanssa etten olisi jaksanut eikä olisi tullut yhtään mitään leipomisista huudon ja sen, että ei uskota tippaakaan mitä aikuinen sanoo, kanssa.
Poika tuolloin itse löysi suklaajuoman ohjeen ja halusi sitä tehdä juhlapäivänä ja siihen annettiin lupa, eikä oikeastaan olisi edes halunnut leipoa sen koommin mitään.
Kaakaojuoman tekemisessä sitten tuli kauhea mittelö ja poika siivosi omat jälkensä lopulta vieraiden joukossa olleen erityislasten kanssa työtä tekevän ammattilaisen valvonnassa. Mahdotonta käyttäytymistä...surullisin mielin katselin miten oma lapsi haukkuu aikuisen ihmisen ihan kokonaan, uhkailee poliiseilla ja kaikella, esittää ettei jaksa lautasta nostaa..raivoaa mitättömästä asiasta...voi voi..
Ja nyt kun on tulossa pojan omien sisarusten syntymäpäiväjuhla niin alkaa jo hyvissä ajoin rikkomaan sitäkin iloa muilta.
Kaksosten syntymäpäivät on kahtena edellisenä vuotena jouduttu perumaan sairastumisten vuoksi - iso porukka niin aina on joku ihan loppuvuodesta kipeänä....
Oikea juhlapäivähän on vasta joulukuussa mutta viime vuonna kun soittelin jo kolmatta kierrosta perumisten ja siirtämisten jälkeen synttärivieraiden vanhemmille ettei voidakaan pitää juhlia, sanoin että ensi vuonna ne pidetään heti kun koulut syksyllä ovat alkaneet...silloin ei vielä olisi kovin paljoa flunssia sun muita liikkeellä.
Ja nyt sitä ideaa ollaan toteuttamassa, kummit ja mummut yms tulevat toki vasta joulukuussa mutta kaverikekkerit pidetään nyt ajoissa.
Vaan ei ole mukavaa. Yksi poika tuntuu vievän ilon kaikilta, onhan kamalaa odottaa jotain omassa elämässä kivaa tapahtumaa kun samalla vieressä oma veli huutaa ja raivoaa, käyttäytyy marttyrimaisesti, uhkailee, syyttelee...sitä alkaa jo varmasti omaa juhlaansa pelkäämään - mitäs sitten kun kaveritkin ovat meillä...jos silloinkin haukkuu noin...ja äiti ja isäkin ovat jo väsyneitä veljen kanssa, sitten vielä mun juhlani...ne voisi vaikka peruuttaa,...
Kaikkea liikkuu varmasti nuorempien mielessä, niin paljon menee asioita pieleen.
Tänään on uusi pullanleivontayritys ja Lasse koristelee toisen ja Hanna toisen kakun ja täyttävät tietysti myös ne.
Perhetyöntekijä tulee tänään koulun jälkeen ja auttaa läksyissä vähän kaikkia jotka apua tarvitsevat ja ennenkaikkea Hannun systeemistä pitää jöötä ja järjestystä.
Meillä käy kolmena päivänä viikossa perhetyöntekijä, siitä vaikka joskus toisella kertaa enemmän.
Pitäisi saada kämppä vielä suurinpiirtein katsottua että olisi juhlan tuntua muutenkin, voi kun jaksaisi joskus edes koristella jotenkin edes vähän mutta kaikki on aina jätettävä viime tippaan kun ei ole aikaa pienemmille, isompi vie kaiken ajan..ja jos edes sanoo jollekin toiselle lapselle jotain, niin yksi tunkee äänensä ja käytöksensä siihen väliin tavalla tai toisella - miten ehtiikin aina joka paikkaan.
Tänäkään aamuna ei ollut mahdollisuutta rauhalliseen, hyvällä mielellä tapahtuvaan edes jonkin verran normaaliin kouluun lähtöön. Viime yönä vieressäni tuhisi kaksi lasta - omat sängyt eivät tuntuneet hyviltä ideoilta, pvn huono ilmapiiri tulee ihan varmasti jo toisten uniin, ja onhan yö aika rauhallista aikaa olla äidin kanssa, silloin saa olla ihan rauhassa ja kukaan ei tule huutamaan väliin mitään - harmi toisaalta että se tuntuu olevan ainut aika vuorokaudesta kun muillekin on mahdollisuus antaa läsnäoloaan - ja mitä silloin tapahtuu? Nukutaan ja aamulla herätään kun H jo huutaa keittiössä...
Ensinnä avustajani ilmoitti viime hetkellä että on hakenut sairaslomaa ja leipominen piti siis tehdä muksujen tultua koulusta.
Kaksosista poika tulikin aiemmin koulusta ja ehti ohjeitteni mukaan vatkaamaan kakkupohjat ja paistamaan ne ennen kuin itse lähti kaverinsa syntymäpäiville - kakkuasia olisi siis ainakin puolittain kunnossa, sovittiin seuraavaksi pvksi koristelut ja täyttäminen.
Siskonsa teki munattoman kakkuversion sillä Hannulla on kananmuna-allergia ja aina on silti tehty kakku myös hänelle.
Sitten se alkoi....Hannu järjesteli tavaroitaan kamarissa, melttosi ja huusi isäänsä auttamaan joka käänteessä. Laitoin kardemummat jo kattilaan ja voin toiseen sulamaan - pullataikinaa oli tarkoitus ja siinä kuten muussakin kaikessa toiminnassa tarvitsen isosti apua muilta.
Huuto ja ees taas juokseminen vain yltyi, milloin mistäkin mitättömyydestä eikä tuntunut taas mikään auttavan ja minuun iski itseeni niin valtava väsymys tilanteeseen että oli pakko sanoa: "en pysty" ja lopettaa ajattelukin leipomisesta. Toisaalta, ajattelin että huominen on vielä aikaa tehdä kun torstaina vasta kekkeripv olisi.
Paha mieli tietysti Hannalle ja Lasselle - synttäripäiväänsä odottaville - ehtiikö äiti, jaksaako äiti kuitenkaan leipoa... voi voi.
Selitin heille sen että keskiviikkona vielä ehtisin ihan hyvin pullat tekemään sillä toivelistalla ei ollut kuin kakku, toscapullaa ja carnevaalikeksejä sekä dominoita ja piparipuoli olikin jo kaapissa odottamassa pikkuisia ahmijoitaan =)
Paljoa ei tuplat odota eikä pyydä, olisikohan jo siitäkin syystä että tietävät ettei meillä pystytä tekemään ihmeempiä vaikka mieli tekisikin ja sitten on tietysti rahakin usein esteenä.
Hannu vaihtoi tavaroiden järjestelyhuudosta leipomishuutoon..."mä en saa koskaan leipoa!", "oon viimeksi leiponu joskus kolme vuotta sitten", koskaan en saa mitään", "keitän sit kahvia vaikka ni se on sit mun leipomistani" jne jne...loputtomiin...
Meillä on leipomisvuoroja pidetty, ihan sen takia että jokainen saisi tehdä ihan omassa rauhassaan juttuja eikä aina olisi kauheaa hässäkkää kun jotain yrittää uutta kokeilla. Hannun leipomisvuoroilla usein käy siten, että vastaus kuuluu: "en haluu nyt just" taikka "mä en nyt jaksa" taikka "miksi mun pitäisi leipoa?"
ja jos on ollut leipominen itselläni asialistalla ja oman leipomisvuoronsa sivuuttaa tuon tapaisilla sanoilla, niin ei voi toista pakottaakaan sillä tämä asia on pidetty vapaaehtoisena ja mukavana tekemisenä.
Ja nyt sitten poika surutta huutaa ja syyttää, uhkailee ja kiristää...sen takia kun ei ole halunnut, viitsinyt taikka jaksanut omilla vuoroillaan tehdä yhtikäs mitään.
"En saa koskaan omille synttäreilleni leipoa, viimeksikin äiti oli jo pvällä Tiinan kanssa leiponut" ja tämä piti paikkaansa, ja nimenomaan ajoitin tuolloin, pari kuukautta sitten, leipomisen Hannun synttäreille juuri päiväajaksi sillä sitä ennen oli ollut niin valtavia voimainkoetuksia ihan normaalipäivien kanssa etten olisi jaksanut eikä olisi tullut yhtään mitään leipomisista huudon ja sen, että ei uskota tippaakaan mitä aikuinen sanoo, kanssa.
Poika tuolloin itse löysi suklaajuoman ohjeen ja halusi sitä tehdä juhlapäivänä ja siihen annettiin lupa, eikä oikeastaan olisi edes halunnut leipoa sen koommin mitään.
Kaakaojuoman tekemisessä sitten tuli kauhea mittelö ja poika siivosi omat jälkensä lopulta vieraiden joukossa olleen erityislasten kanssa työtä tekevän ammattilaisen valvonnassa. Mahdotonta käyttäytymistä...surullisin mielin katselin miten oma lapsi haukkuu aikuisen ihmisen ihan kokonaan, uhkailee poliiseilla ja kaikella, esittää ettei jaksa lautasta nostaa..raivoaa mitättömästä asiasta...voi voi..
Ja nyt kun on tulossa pojan omien sisarusten syntymäpäiväjuhla niin alkaa jo hyvissä ajoin rikkomaan sitäkin iloa muilta.
Kaksosten syntymäpäivät on kahtena edellisenä vuotena jouduttu perumaan sairastumisten vuoksi - iso porukka niin aina on joku ihan loppuvuodesta kipeänä....
Oikea juhlapäivähän on vasta joulukuussa mutta viime vuonna kun soittelin jo kolmatta kierrosta perumisten ja siirtämisten jälkeen synttärivieraiden vanhemmille ettei voidakaan pitää juhlia, sanoin että ensi vuonna ne pidetään heti kun koulut syksyllä ovat alkaneet...silloin ei vielä olisi kovin paljoa flunssia sun muita liikkeellä.
Ja nyt sitä ideaa ollaan toteuttamassa, kummit ja mummut yms tulevat toki vasta joulukuussa mutta kaverikekkerit pidetään nyt ajoissa.
Vaan ei ole mukavaa. Yksi poika tuntuu vievän ilon kaikilta, onhan kamalaa odottaa jotain omassa elämässä kivaa tapahtumaa kun samalla vieressä oma veli huutaa ja raivoaa, käyttäytyy marttyrimaisesti, uhkailee, syyttelee...sitä alkaa jo varmasti omaa juhlaansa pelkäämään - mitäs sitten kun kaveritkin ovat meillä...jos silloinkin haukkuu noin...ja äiti ja isäkin ovat jo väsyneitä veljen kanssa, sitten vielä mun juhlani...ne voisi vaikka peruuttaa,...
Kaikkea liikkuu varmasti nuorempien mielessä, niin paljon menee asioita pieleen.
Tänään on uusi pullanleivontayritys ja Lasse koristelee toisen ja Hanna toisen kakun ja täyttävät tietysti myös ne.
Perhetyöntekijä tulee tänään koulun jälkeen ja auttaa läksyissä vähän kaikkia jotka apua tarvitsevat ja ennenkaikkea Hannun systeemistä pitää jöötä ja järjestystä.
Meillä käy kolmena päivänä viikossa perhetyöntekijä, siitä vaikka joskus toisella kertaa enemmän.
Pitäisi saada kämppä vielä suurinpiirtein katsottua että olisi juhlan tuntua muutenkin, voi kun jaksaisi joskus edes koristella jotenkin edes vähän mutta kaikki on aina jätettävä viime tippaan kun ei ole aikaa pienemmille, isompi vie kaiken ajan..ja jos edes sanoo jollekin toiselle lapselle jotain, niin yksi tunkee äänensä ja käytöksensä siihen väliin tavalla tai toisella - miten ehtiikin aina joka paikkaan.
Tänäkään aamuna ei ollut mahdollisuutta rauhalliseen, hyvällä mielellä tapahtuvaan edes jonkin verran normaaliin kouluun lähtöön. Viime yönä vieressäni tuhisi kaksi lasta - omat sängyt eivät tuntuneet hyviltä ideoilta, pvn huono ilmapiiri tulee ihan varmasti jo toisten uniin, ja onhan yö aika rauhallista aikaa olla äidin kanssa, silloin saa olla ihan rauhassa ja kukaan ei tule huutamaan väliin mitään - harmi toisaalta että se tuntuu olevan ainut aika vuorokaudesta kun muillekin on mahdollisuus antaa läsnäoloaan - ja mitä silloin tapahtuu? Nukutaan ja aamulla herätään kun H jo huutaa keittiössä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)